V/A - Don't Touch My Car!! (CD)

Mile 329, 2003

Don't Touch My Car!!-kokoelma on pienen Mile 329 -levy-yhtiön ensimmäinen CD-julkaisu. Tätä ennen he ovat tulleet tunnetuiksi lähinnä Naked Intruderin CDR:istä. Don't Touch My Car!! kokoaa yhteen 15 toisistaan varsin paljon eroavaa artistia, ja oikeastaan ainoa yhteinen teema levyllä on useissa biiseissä toistuvat 8-bittisten tietokoneiden ja pelikonsolien äänipiireistä lähteviä piipityksiä muistuttavat äänet ja metalliperkussiot. Varsinaisesti musiikkityylit vaihtelevat Stelladrinen ambient noisesta Tarmvredin 8-bittisillä soundeilla maustettuun rhythmic noiseen, mutta mukana on myös hyvin erikoisia ja yllättäviä virityksiä.

Levyn aloittaa Idyl biisillä The Lost Valentine, joka hiljaisen alun jälkeen paljastuu varsin persoonattomaksi ja minimalistiseksi kevyeksi rytminoiseksi. Biisi on aivan liian rauhaton ollakseen mukavaa taustakuunneltavaa, mutta aivan liian seesteinen ja mitäänsanomaton herättääkseen huomiota. Lopputulos on helposti unohtuva väliinputoaja, joka ei anna levystä kovinkaan lupaavaa kuvaa.

Seuraava raita jättää kuulijan raapimaan päätään ihmetellen missä oikein mennään. Kyseessä on japanilaisen Der Eisenrostin teos Down By Law, joka on jotakuinkin käsittämätön yhdistelmä Red Hot Chili Peppers-kitarariffejä (kyllä, luit oikein), progerockailua, synteettistä taustamelua ja ihan miten sattuu laulettuja vokaaleja. En todellakaan osaa päättää pitäisikö tässä itkeä vai nauraa, mutta tämä biisi ei kertakaikkiaan tunnu olevan kotonaan levyn muiden biisien seurassa. Kokoelma on toki kasattu hieman kieli poskessa, mutta olo on silti kuin olisi juuri kuullut SS-miehen laulamassa täydessä varustuksessa kuutamoserenadia parvekkeensa alla.

Sedaye Marg onneksi palauttaa levyn Absurdistanista takaisin maan pinnalle iskevällä Chalice of Poison-biisillään. Suurin osa tämän loistavan metallinkolinaisen, mölyisän marssibiisin soittimista kuulostaa olevan kotoisin Day of Defeat-nettiräiskinnästä, ja varsin jylhää äänimaisemaa bändi onnistuukin maalailemaan käyttäen aseääniä biittiraitana. Chalice of Poison on levyn ehdotonta parhaimmistoa, ja Sedaye Marg nimi joka kannattaa painaa mieleen.

Neljännen raidan tarjoaa yhdysvaltalainen Skincage. L.L.S.S. on synkkä ja massiivinen dronebiisi, jonka pääaineet ovat matala humina ja korkeat, kiertävät ja sirisevät äänet. Teos ei kuuden minuutin kestonsa aikana käy läpi montaakaan muutosta, mutta on silti mielenkiintoista kuultavaa alusta loppuun. Samanlaista ja yhtä upeaa äänimaisemaa tarjoaa myös kahdestoista raita, Stelladrinen Black Helicopters Over New Mexico. Myös tämä biisi on varsin muuttumaton ja pitkäkestoinen, mutta hyvin paljon korvaa miellyttävä.

Pelimusiikkisarjan edustajista ensimmäinen, levyllä viidentenä oleva ISV:n ML-2 on kuin raskaammilla biiteillä varustettu 8-bit Nintendon pelitunnari. Tässä tapauksessa "raskaampi" on tosin suhteellinen käsite, sillä eivät biittirakenteet tavallista EBM:ää karskimpia ole, eivätkä monimutkaisempiakaan. Biisiä kuuntelee nostalgiatunnelmissa mielikseen hetken aikaa, mutta mitään pysyvää nautintoa sen yksinkertaisesta rakenteesta ei saa, toisin kuin sitä seuraavasta Naked Intruderin teoksesta Ultima Materia, joka on kuin Commodore 64:llä sävelletty haikea melodiaraita jota raskas mutta pehmeä biitti tukee.

Retrosoundeilla pätee myös ruotsalainen Tarmvred, jonka lahja kokoelmalle on nimeltään VSW Pulse 5. Tämä on Tarmvredia parhaimmillaan: järjettömän suuria rumpuraitoja, nokkelia melodiapätkiä ja yksinkertaisesti tajuttoman toimiva rakenne. Pelkkä biisin biittikin on jo kuulemisen arvoinen vinksahtaneisuudessaan, sillä se on ihailtavasti tahdissa ja poissa tahdista yhtä aikaa, luoden silti selkeän ja synariffejä tukevan kokonaisuuden. Lopputulos on paketti silkkaa kaaosta, jota tunnelmaa nostattavat C64-riffit vievät eteenpäin.

Retro-osaston viimeinen biisi on levyn viimeiseksi raidaksi laitettu Fission, säveltäjänään Neutralizing Force, joka ei välttämättä innosta kovasti muita kuin 80-luvun kotitietokonemusiikin ystäviä. Minut raita lämmittää täysin ihanilla synakuvioillaan, jotka välillä tuovat mieleen Ben Daglishin ja Rob Hubbardin biisit, sekä myös vanhan Shadow of the Cometin loistavan soundtrackin. Oikeastaan on harmi että biisi kestää vain neljä minuuttia, sillä tätä olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin.

Levyn seitsemäntenä raitana oleva Exclipsectin Piston Honda on hieman lepsu tekno/rytminoiseyhdistelmä, joka ei mukavan matalasta ja jaloissa tuntuvasta bassoriffistään huolimatta oikein edisty millään tavoin. Seuraava teos, Lamp Leaking Dead Flies:n Forsaking Commercial Potential taas on hupiraita, joka tuntuu siltä kuin tekijä olisi heittänyt tehosekoittimeen ääniefektilevyn, musikaalisoundtrackin 50-luvulta, funkia ja pari sinkkua progejazzia. Lopputulos on käsittämättömyydessään japanipopin luokkaa oleva kummajainen, joka jaksaa huvittaa kerran-pari kuunneltuna.

Levyn kymmenentenä biisinä oleva Pneumothoraxin Fog kärsii lyhyydestä: se on vain vähän yli minuutin mittainen. Biisin alku kuulostaa ihan lupaavalta, mutta ei siihen edes kerkeä tutustua kun biisi jo vaihtuu ja ääneen pääsee japanilainen Dissecting Table. Worst Timing on alusta loppuun tuttua huttua, jos on Dissecting Tablen metallisempia raitoja sattunut kuulemaan. Artisti on nimittäin kierrättänyt taustan kolinasynariffiä ansiokkaasti useammassakin biisissään. Teos alkaa DT:n aiemmiltakin julkaisuilta tuttulla örinämetallin ja noisen yhdistelmällä, joka tosin pikkuhiljaa siirtyy kokeellisemman äänimaton suuntaan. Worst Timing ei vain oikein toimi kokonaisuutena, sillä sen osat ovat keskenään varsin erilaisia ja irrallisia toisistaan.

Jäljelle jää vain kaksi biisiä: The Rage Boxin Thunder and Lightning ja C.H.C. Systemin M.190. The Rage Boxin tarjokki on pehmeillä biiteillä säestetty resonoiva ja flangerilla käsitellyn oloinen synaraita, joka jää levyllä hieman huomaamattoman välipalan osaan. Tämä johtuu ehkä eniten juuri koko raidan raskaasta efektoinnista, joka pehmentää soundeja niin, ettei korva oikein löydä biisistä mitään, mihin tarttua. C.H.C. Systemin M.190 puolestaan alkaa hieman tummasävyisemmän kasarisynapopin tunnelmassa, mutta paljastuu pian sekavaksi, jatkuvasti muuttuvaksi raidaksi jossa vaikuttimina tuntuvat äänistä päätellen olleen vähän kaikki geneerisestä rock-musiikista Front 242:een ja Hocicoon. Lopputulos jää hieman sekavaksi, ja kaiken lisäksi loppuukin kuin seinään jättäen kuulijan hieman hämmennyksiin.

Don't Touch My Car!! jää lopulta hieman sekavaksi paketiksi. Joukossa on kiistatta nerokkaita teoksia, kuten vaikkapa Neutralizing Forcen, Tarmvredin ja Stelladrinen biisit, mutta useampi heikkolaatuinen pätkä ja sekava kokonaisuus laskevat pisteitä. Tuotantopuolelta levystä ei ole mitään valittamista: miksaus on laadukasta työtä eikä masteroinnissakaan ole mitään vikaa.

Eniten tästä kokoelmasta varmaan saavat irti 80-luvulla paljon pelanneet noisen ystävät, mutta enpä ihmettelisi jos joukosta löytyisi jotain miellyttävää jokaiselle. Ei Don't Touch My Car!! paras mahdollinen hankinta ole, vaan ei erityisen huonokaan.

---
-Scinet