Needle Sharing - Switching to Channel Inferno (CD)

Hands, 2004

Rytminoise-breakbeat -fuusion pioneeri Needle Sharing julkaisi vuonna 2001 debyyttinsä My Kind Came First, joka on rehellisesti sanottuna suorastaan erinomainen. Artistin omaleimainen raskas ja särjetty, rikkonaisten biittien varaan rakennettu musiikki oli mukavan tuoreen kuuloista ja erittäin tarttuvaa, joten ei ollut mikään ihmekään että Needle Sharingista tuli nopeasti varsin tunnettu, siinä missä nyt Handsin bändejä voi tunnetuiksi sanoa. Kaiken kaikkiaan My Kind...:n kaltainen vahva ensijulkaisu jätti odottamaan innolla seuraavaa täyspitkää levyä. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, kakkosalbumi on vihdoin saapunut, tosin odotusaikana on Needle Sharingin ulosanti kerennyt muuttua paljon. Ikävä kyllä.

Itse en ole koskaan Needle Sharingia keikalla nähnyt, mutta viime vuosien Maschinenfest-tapahtumien keikkoja todistamassa ollut vtl kehoitti varautumaan pahimpaan. Valitettavasti edes usein toistetut varoitukset keikkojen tason romahtamisesta eivät kyenneet valmistamaan minua vastaanottamaan Switching to Channel Infernon kaltaista... (olen pahoillani, en vain keksi tarpeeksi voimakasta painokelpoista ilmaisua).

Jos Switching to Channel Infernoa vertaa My Kind Came Firstiin, on niillä yhteistä lähinnä vain nopea tempo ja breakbeat-loopit. Siinä missä My Kind... oli kahdeksan biisin mittainen, tiukka ja rosoinen raivonpurkaus, on Switching... vakavasta pitkityksestä ja pöhötaudista kärsivä seitsemäntoistabiisinen paketti. Kuten raitamäärästä voi arvata, on tasan puolet levyn biiseistä noin minuutin mittaisia intro- ja välipätkiä, jotka koostuvat lähinnä puhesampleista ja taustaäänistä. Nämä välipätkät ovat mielestäni täysin tarpeettomia, jopa häiritseviä, sillä ne pysäyttävät levyn jokaisen biisin jälkeen ja pakottavat kuulijan minuutiksi varsin rasittavan, satunnaisen tuntuisen puheenmölinän sekaan. Väliraitojen rasittavuutta voi simuloida hyvin polttamalla itselleen CDR:n jossa joka toinen raita on Negativlandin Truth in Advertising ja kokeilemalla kuinka kauan vitsi jaksaa huvittaa.

Musiikillisesti merkittäviä muutoksia on kaksi: rave-synat ja unettava monotonisuus. Päättäessään lisätä melodioita musiikkiinsa Needle Sharing on mennyt siitä mistä aita on matalin ja lopputulos kuulostaa jotakuinkin Panacean kamalimmilta biiseiltä. Jokaisella levyn raidalla nimittäin soi valikoima suoraan 90-luvun puolivälin MayDay-kokoelmilta ja hc-levyiltä tuttuja saw wave-synia, joiden muodostamat melodiat ovat merkittäviä lähinnä ylittämättömässä tyhjänpäiväisyydessään, sillä ne unohtuvat heti biisin loppuessa. Monotonisuuden osalta on myönnettävä että myös artistin debyyttijulkaisu oli erittäin looppaava, mutta se kiinnitti silti kuulijan huomion itseensä. Tämä levy puolestaan toistaa samoja, olemattoman ohuita melodioita niin kauan kunnes levyyn ei enää kykene kiinnittämään laisinkaan huomiota.

Niin ilkeää kuin tämän sanominen onkin, on täysin turha eritellä ja arvioida biisejä yksittäin, sillä ne ovat niin samankaltaisia toistensa kanssa, ettei niitä yksinkertaisesti erota toisistaan. Kun on kuullut yhden, on kuullut kaikki. Kaikista levyn raidoista mieleeni jäi vain Panacean kanssa yhteistyössä tehty Rob Zombie-tribuutin nimensä perusteella mieleen tuova Rasta Zombies. Kyseinen raita nimittäin muistuttaa hieman The Prodigyn ensimmäisen albumin materiaalia ja sen kuuntelemisesta tulee hetkeksi lämpimän nostalginen olo.

Tuotannon osalta levy tuntuu kumman lattealta, mutta ongelma voi olla enemmän käytetyissä soundeissa kuin miksauksen tai varsinaisen tuotannon puolella, sillä vaikka diskanttiäänet ovat kovin laihoja, on varsinkin alemmissa bassotaajuuksissa mukavasti potkua. Miksaus itsessään on mukavan selkeää ja kirkasta, ja kaikki äänet kuuluvat selkeästi läpi toisiinsa sotkeutumatta.

Ei oikeastaan voi kuin ihmetellä miksi Hands julkaisi tämän levyn. Maailmasta löytyy jo riittävästi tarpeettomia drum&bass-levyjä, enkä ymmärrä miksi tämän yleensä hyvää materiaalia julkaisevan levy-yhtiön on tarvinnut sylkeä ulos vielä yksi lisää. Handsin julkaisut ovat yleensä onnistuneet yllättämään tavalla tai toisella, mutta on suorastaan masentavaa kun tämänkertainen yllätys onkin kehnoa teknoa vuosikymmenen takaa. Tiivistettynä tämän albumin kuunteleminen oli sen luokan ajanhukkaa ja itsensäkidutusta, että tästä lähin voisi sivustomme arvosteluissa merkitä luokattomat tekeleet "vältä kuin Switching to Channel Infernoa"-leimalla selvyyden varmentamiseksi. Pitää kuitenkin muistaa että kultamuniakin muniva kana tuottaa myös Biolania, joten toivotaan että Needle Sharing vielä palaa raiteilleen ja tekee kunnollista jatkoa My Kind Came First:lle.

---
-Scinet

Näin paksuun kuraan harvoin törmää. Switching to Channel Infernolla ei ole enää mitään tekemistä rytminoisen tai industrialin kanssa. Kaikki on helpompaa, suoraviivaisempaa ja sanalla sanoen vain tylsempää kuin mainiolla My Kind Came Firstillä. Ja jos pelkkien kappaleiden ”ansiot” eivät kuulijaa kypsyttäisi, on asia varmistettu lisäämällä kappaleiden väliin epämääräistä mölinää sample-kollaasien muodossa. Koska niiden merkityksenä on kai esittää infernaalista kanavasurffailua, mihin levyn otsikkokin kai viittaa, on kaiken rehellisyyden nimissä todettava, että tässä suhteessa levyn ansiot ovat kiistattomat. Harvoin on saatu television tarjonnan yksiulotteisuus ja laaduttomuus näin hyvin taltioitua.

Jos kukaan kehtaa tätä klubilla soitettavaksi toivoa, en enää leiki kanssanne, kantelen äidillenne ja lupaan tehdä parhaani porttikiellon järjestämiseksi.

---
-vtl